Runot syntyvät sähköllä

Rakkausrunoja tuskasta vimmassa elämä pohdinnan. Runoja ilmasta. Runoja minusta, josta ne kumpuavat sekaisella melskalla ylös tippuakseen alas kynällä paperiin, blogini sivuille jäädäkseen vaille hetken hirmuisinta kohtaloa, unohdusta. Runot tulevat tai elämällä - joskus on saatu haaviin pyytämällä, kiivaudella.

Yleistä sälää

Muutamia asioita, joita varten en viitsi erikseen päivityksiä tehdä:
1) rakastan jokaista kommenttia muodossa missä hyvänsä, myös kritiikkiä, eihän tässä mitään einoleinoja olla
2) en jaa kaikkea sisältöä aina eri somekanavilla, ei kannata luottaa siihen vaan hieman täytyy selailla, jos enemmän kiinnostaa
3) jos kokee, niin ehdottomasti saa jakaa ja suositella yms. en niin itse ole ihmisten suosion kipea, mutta tekstit ovat omahyväisiä ja kaipaavat huomiota

lauantai 13. helmikuuta 2016

Autiomaa

Tiedän sen nyt, ettei ole enää
paluutasi koskaan, ehkä

antaisin mieluusti olla
ja jättäisin sinut haihtumaan
hauraista suonistani
liian kauaksi lääkittyjen sinun
vääntyneen vääristyneen vinosti epätasapainoisen kitkan
aiheuttamien häivähdysten, joita olen
maistellut
sinusta ylhäisyydessäsi

muu viskattuna syrjään häväistynä
hyödyttömänä kaipaukselleni
asukkaana kuolevaisuudessa
autiomaassa

parhaimmillaan saa aikaan männyn
vääristyneen juurillaan sijaa vailla
piskuiset vääntyneet oksat nälkäisinä ravinnolle
kääpiökoivun, jos sitäkään
kärsimässä nälkiintyvää taisteluaan
heiveröinen kyvytönnä antamaan kasvua tai
korkeutta kiivetä tähystämään tulevaan, suunnistaakseen
mahdollisuuksiin toisessa tai toiseen elämään

olet hukassa minulta, poissa, kadonnut
tihkuen elämää minusta
järjetön yksinäisyys aution pustan
nakertamassa sisintäni, kaivertamassa mieltäni
varjoina mustan aukon


 (silti yhä haaveilen sinusta, meistä)


poissa
kuin elämä
autiolta maalta
hetkissä on kauneus
muttei riittävästi ajassa ruokkimaan enempää elämää
mustista aukosta synkin on pustani
surkeus kitkerämpi tuskaa
lymyämässä alla
hymyn ilman
juuria


turhan ohut omistaakseen edellytyksiä
loistaa
tai antaa tai vastaanottaa mitään
mitä keräämään se on suunniteltu


harmaat ovat peitonneet taivaita kuukausia, kauemminkin
painostaen kaiken alleen, orastavan toivon, liikkeen
taivaat käyvät ihon alle häiriköimään sekasortoa
odotan, vaikka se olisi
turhan takana



pilvet synkkenevät ylitse synkimmän mustan
tuli raivoavista salaman säikeistä
jotta silmieni padon, reunaan rakoa, murtua
antaa periksi, ja vapauttaa vuosia viljellyt kyyneleet
autiolle maalle

------------------------------

Tää on hauska. Versio lopullinen numero 4 vai 5... Kirjoitin tämän runon yhtenä ensimmäisenä ikinä joskus 14-15 vuotiaan nimettömänä, mutta nimi nyt olisi luonnollisesti ollut Autio pusta (täytyy ihan lisätä tänne blogiin, koska tämä on jo nähnyt elämää).

Autio pusta on...no, nuoruuden runo. Koetin sitä josks kirjoittaa uusiksi, mutten tohtinut koskaan. Keväällä sitten Runotorstain kuva inspiroi kirjoittamaan runon, joka on blogissani:
http://sumujensilta.blogspot.fi/2015/05/runotorstain-kuva.html

Kuva innoitti ja toi mieleeni Aution pustan, jota hieman hyödynsin. Lopputulos kuitenkin...


En pitänyt sitä onnistuneena. Englanniksi runoja käännellessä olin jo vähällä poistaa koko runon, mutta yritin kirjoittaa sen kääntäessä uusiksi lopulta. AllPoetryssä se sai huomattavan paljoan huomiota ja itsekin olin iloinen lopputulemasta. Ja nyt se on tässä - taas suomeksi, mutta taas erilaisena

Autio pusta: http://sumujensilta.blogspot.fi/2016/02/autio-pusta.html


Ohessa myös Autiomaan alkuperäinen The Barren Land


--------------------

The Barren Land

I now know there will be no return of
you ever again, maybe

I would rather let it be
and leave you withering away from
my sore veins
medicined far prolonged with your
wavering distorted unbalanced friction of
hues mind has tasted
you in your sublime
rest wasted and thrown away
useless to my yearning
resident in mortality
the barren land

at utter most gives life to a pine
distorted with nothing to root in
measly twisted branches out lack of nutrients
a dwarf birch at most
starving suffering survival
a weakling unable to give strength or
height to climb as to scope beyond to navigate
possibilities in or to another life


you are lost from me, gone, away
simmering life out of me
senseless solitude of my puszta
eating away inside, grinding my mind
by shadows of a black hole

(I do still dream of you, of us)


gone
as life from
barren lands viewed
in moments to marked as beauty
but never in time to nurture any more life
blackest of holes of my puszta
forlorn darker than pain
strive away under
smile without
roots 

so weak to have requirements of
shine
nor last to give or to receive any
which it was to harvest, designed


scales of greys have blanketed skies for months, longer
oppressing all under, nascent hope or movement
skies get under your skin, only to disturb and turmoil
I wait, though it be
for sake of waste


clouds to darken beyond the darkest of any black
fire from raging thunders of light
for the dam of my eyes, to crack, crumble
cave, and release along years of harvested tears
to the barren land

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti